Stressihirviö

Lähtölaskenta alkaa. Kymmenen tunnin päästä pitäisi olla jo metrossa, matkalla kohti rautatieasemaa. Pääsiäisreissun pitäisi alkaa.

Minun PITI tänään ommella lahjavaatteet valmiiksi. Minun PITI pakata viiden päivän matkatavarat sekä itselleni että lapselle. Minun PITI siivota koti, jotta kotiinpaluu olisi mukavampaa ensi viikolla.

Mitä siis olen tänään saanut aikaiseksi?

Olen hakenut paketteja postista, ja jonottanut Kelan toimistossa kaksi tuntia. Olen tehnyt ruokaa ja ommellut paitoihin kaulukset. (Sain onneksi toisella yrittämällä resorit onnistumaan, jes!)

Nyt tuli itkupotkuraivari ja uupumus. Kello on yli yksitoista, olen tappoväsynyt ja päätä särkee. Nakitin miehen ompelemaan paidat loppuun, itse en vain yksinkertaisesti jaksa. Onneksi on mies, joka on taitava myös ompelukoneen kanssa.

Suihkussa pitäisi käydä vielä ennen nukkumaanmenoa, ja pakata ne kassit reissua varten. Olisi kiva saada itsensä tehokkaasti nyt liikkeelle, jotta aamuherätys ei siirtyisi vielä aamuseitsemääkin aikaisemmaksi.


Positiivinen puoli tässä päivässä ovat postissa tulleet paketit. Ihania vaatteita sekä pikkuneidille että minulle :)
Nyt viimeinen puristus, jonka jälkeen toivotan hyvää yötä :)

Kädetön

Arrggh!

Mikseivät taidot voi riittää toteutukseen, kun päässä oleva idea on kuitenkin ihan superihana?

Laitoin omalle tyttelille tekemistäni vaatteista kuvia facebookiin, ja tytön serkkupojan äiti ihastui niihin kovasti.
Omiin taitoihini (turhaan) uskoen, lupasin tehdä heidän nuorelle herralleenkin muutaman asun, jos he vain maksaisivat materiaalit.

Kankaat ostettiin, ja olen nyt viimeisen viikon aikana käyttänyt luovuuttani, ja suunnitellut ihanan söpöt asukokonaisuudet pikkumiehelle. Toteutus ei sitten olekaan ollut niin ihanan söpöä.

Resorien reunat irvistävät, ja applikoinnit näyttävät aivan ala-asteelaisen tekemiltä. Mikseivät nämä vaatteet onnistu kuten tytölle tekemäni "kotivaatteet"? Onko minulla niin paljon suorituspaineita, että muille tehtäessä stressaan lopputulosta niin paljon että sabotoin vahingossa itseäni?

Vaatteet pitäisi saada valmiiksi torstaihin mennessä, ja nyt jo kammoan sitä kun joudun luovuttamaan tekeleeni  innolla odottavalle äidille. Miksi ihmeessä menin lupautumaan vapaaehtoisena, ja miksi annoin hänen kuvitella että osaan ommella...

Hävettää ottaa kankaista rahaa, kun en itsekään ole tyytyväinen lopputulokseen. Perhana tätä turhautumisen määrää... Jatkossa mietin hyvin pitkään, ennenkuin ompelen muille kuin omalle tytölle. Niitä vaatteita ei nimittäin pääse arvostelemaan muut kuin minä itse :P


Onneksi vaatteet näyttävät ehkä ihan käyttökelpoisilta, kunhan ei katso liian läheltä :P

Harjoittelua

Sinkkutyttö tapaa sinkkupojan, jonka kanssa on viestitellyt kuukausia internetissä.
Sinkkutytöllä ei ulkomailla asumisen jäljiltä ole asuntoa, joten sinkkupoika tarjoaa tytölle väliaikaista nukkumapaikkaa, siihen asti että tyttö saa asiansa järjestykseen.
Sinkkutyttö muuttaa pojan kanssa asumaan, ja muuttuu nopeasti seurustelevaksi tytöksi ja pian avovaimoksi.

Kuulostaa aika tavanomaiselta romanssilta, eikö?

Lisätään yhtälöön miehen yksinhuoltajuus, ja hänen luonaan asuva alle viisikuukautinen tyttövauva.
Tilanteesta tulee heti paljon mielenkiintoisempi :P


Olen siis muutaman kuukauden sisällä muuttunut villistä nuoresta tytöstä avovaimoksi, ja nyt 8 kuukauden ikäisen ihanan tytön "äidiksi". Muutos on ollut hurja, mutta sisäinen pikku äitini on vihdoin päässyt kukoistamaan. Olen sujahtanut saumattomasti perhe-arkeen ja elämäni ensimmäiseen vakavaan parisuhteeseen.

Suorituspaineet ovat kovat. Suomalainen yhteiskunta painottaa äidin roolia valtavasti. Lapsi TARVITSEE äidin.
Entäpä jos äiti ei ole lapselleen paras hoitaja? Entäpä jos lapsi ei saa viranomaisten päätöksellä olla äitinsä luona? Entäpä jos lapsella on kaksi rakastavaa kasvattajaa, ja hänellä on hyvä olla ilman äitiäkin?

Näiden kysymysten äärellä kamppailen päivittäin, ja yritän siinä sivussa olla maailman paras äitihahmo tälle pienelle ihmiselle. Olen ottanut äidinroolini hyvin vakavasti, tuntuu että joudun todistamaan "kelpoisuuttani" paljon enemmän, kuin kuka tahansa biologinen äiti joutuisi.

Onneksi lapsen isä ymmärtää tilanteen, ja tukee minua valtavasti turhautumissani. Ja kaikkein isoin palkinto on tuo pieni, joka ei ymmärrä ajatella minua minään muuna kuin äitinään. Ainoana naisroolimallina kenet hän muistaa.


Tämän blogin tarkoitus ei ole kuitenkaan vatvoa virallista puolta perhe-elämästämme, vaan riemuita niistä ihanista hetkistä, joita kullanmurun kanssa vietän.

Harjoittelua siis tulee äidinroolin lisäksi myös uudessa harrastuksessani, eli ompelussa :)
Yläasteen käsityötuntien jälkeen ompelutaitoni olivat suhteellisen ruosteessa, (en ollut kovin taitava silloinkaan) ja nyt anopilta lainaan saadun saumurin avulla olen tuskalla ja kämmenet hiessä saanut aloitettua lastenvaatteiden ompelun.

Meidän perheemme on suhteellisen pienituloinen, eli minulla ei ole varaa ostaa kaupoista sellaisia lastenvaatteita mitä haluaisin. Lapsen pukeminen on yksi harvoista asioista, joissa myönnän olevani turhamainen. En keksinyt muuta keinoa kuin yrittää väkertää itse haluamiani vaatekappaleita.

Virheitä tulee löytymään, kaupasta en noin tökerösti tehtyjä vaatteita varmasti ostaisi. Mutta ainakin ensimmäiset yritelmäni ovat olleet käyttökelpoisia, ja ainakin omasta mielestäni oikein suloisia. Pistän tänne kuviakin tuotoksistani, kunhan saan kuvaustuokion järjestettyä.


Mutta harjoittelu jatkukoon, kaikilla elämän osa-alueilla :)